My heart is beating like a jungle drum
waretsu

Ihan hullua, telkkarissa naytetaan jonkun puhelinyhtion mainosta ja siina taustalla soi viime vuoden Suomen BB:n tunnari, se sama melodia joka soi aina esimerkiks haatoaanestysmainosten taustalla! Janna kun tormaa taalla eri yhteyksissa joihinkin tuollaisiin juttuihin jotka tuo mieleen asioita kotoa.

Kerroin eilen Anupille etta miulla on ollut ajoittain vaikeaa poikien kanssa, etta miusta tuntuu etta en aina oikein saa otettua kontaktia heihin. Puhuttiin vahan noista jutuista kaikki yhdessa, se tuntui hyvalta, vaikka ei heti parantaisikaan tilannetta tai muuttaisi poikien suhtautumista minuun, oli varmasti hyodyllista puhua avoimesti. Tanaan heittelin vahan pesapalloa Ethanin kanssa ja vaikka paiva ei kokonaisuudessaan eronnut merkittavasti edellisista, fiilis oli huimasti parempi!

Vahan myohemmin eilen illalla uskalsin lopulta kertoa myos Emiliasta, ja suureksi helpotuksekseni Anup ei ollut moksiskaan, sanoi olevansa todella avoin tallaisten suhteen ja omaavansa monia homokavereita :D Keskusteltiin lopulta aika pitkaan, kerroin etta tama viikko on ollut miulle erityisen vaikea. Han oli ymmartavainen ja kehotti jatkossakin miuta tulemaan rohkeasti puhumaan mielta painavista ja muistakin asioista.

Pitkasta aikaa olo tuntuu hyvalta ja toiveikkaalta. Uskon itseeni ja mahdollisuuksiin parjata ja nauttia olostani taalla. Vahan innostuin myos kun mietittiin tanaan josko Emilian olisi mahdollista tulla hiihtolomallaan kaymaan taalla. Helpottaisi niin paljon tietaa etta odotettavaa onkin vain viisi, ei yksitoista kuukautta! Han voisi parhaimmillaan viipya reilut kaksi viikkoa, kaytaisiin New Yorkissa ja Bostonissa, miullekin sattuisi siihen vahintaan yksi kokonaan vapaa viikonloppu, ehtisi vaikka mita! ♥

Huomenna on Bedford day, kaytannossa siis taman kaupungin synttarit. Keskustassa on paraati ja hirveasti kaikenlaista ohjelmaa, kojuja, esityksia... Mennaan porukalla pariksi tunniksi katsomaan meininkia, ja mina juhlin Bedfordin lisaksi kolmea taytta ihanaa tavalla tai toisella yhdessa vietettya kuukautta! ♥


Toiset paivat ovat parempia kuin toiset
waretsu

Alan pian surffailla eri yliopistojen ja collegejen ja muiden ties minka koulujen kotisivuilla, miulla on niista pitka lista, taytyisi loytaa varteenotettavia vaihtoehtoja kayda vaaditut maarat kursseja taalla ollessa. Olen saanut vahan ristiriitaisia neuvoja sen suhteen, Anup sanoi etta melkeinpa kaikki heidan aikaisemmat au pairit ovat aloittaneet opiskelut vasta kevaalla, kun ovat oppineet tuntemaan naita lahialueita paremmin, on sitten ollut helpompi kulkea vaikkapa Bostoniin. Viikonlopun patikointireissulla tapaamani au pairit ja Claire, miun LCC (Local Childcare Coordinator, eh...) puolestaan painottivat etta kannattaisi ehdottomasti ottaa selvaa eri mahdollisuuksista pian, jotta voi suunnitella miten opinnot suorittaa ja missa. Syksyn kursseille voi vaan kuulemma olla vaikea enaa tassa vaiheessa ilmoittautua. Kumpa paasisi lukemaan psykologiaa johonkin, Harvard olisi ihan kiva ja siella kylla jarjestetaan kursseja juuri tammoisiin tarkoituksiin, au paireille ja vastaaville, harmi vain kun ovat niin saamarin kalliita yleensa... Miulle hyvitetaan 500 dollaria kaiken kaikkiaan opiskelukuluista vuoden aikana, mutta se ei ole kovin paljon mita olen noita hintoja kuullut. Sitten on kaikenmaailman viikonloppukursseja, joista saa niita creditseja ihan hyvin, varmaan paadyn menemaan ainakin yhdelle sellaiselle. Tuntuu hirmu lopulliselta ilmoittautua jollekin kurssille ja maksaa siita, siina vaiheessa on taas isompi kynnys lahtea kesken kaiken kotiin. Vaikka no enhan mie kai taalta mihinkaan lahdossa ole, mutta se vaihtoehto on sentaan ollut olemassa...

Tanaan vahan itketti taas, vahan enemmankin itse asiassa, mutta onneksi vain hetken aikaa. En ymmarra noita poikia, miksi pitaa vakisin tehda asioista niin vaikeita, niista pienimmistakin. Saannot ovat hyvin selvilla, mutta ei niita noudateta, ei senkaan jalkeen kun huomautan natisti, ei useammankaan huomautuksen jalkeen. Olen ollut aina iltapaivisin pahalla paalla, kun joutuu tottumaan siihen halinaan ja melskeeseen kaiken rauhallisuuden ja oman ajan jalkeen. Laksyjen teko on aina yhta vaikeaa, tarkistamisesta puhumattakaan. Kerta toisensa jalkeen iltpaivat ovat paattyneet joko isoon tai pieneen riitaan. Mene siina sitten ilolla mukaan poikien ja naapurin poikien leikkeihin. Molemmat osapuolet olisivat varmasti innoissaan.

Pitaisi puhua Anupille noista pienista ja isoista ongelmista. Han on painottanut haluavansa meidan valisen suhteen olevan mahdollisimman avoin, ja ymmarran hanta taysin. Kylla minakin hanen tilassaan haluaisin. Tuntuu vain jotenkin niin vaikealta menna puhumaan tuosta vain, mita voisin sanoa? Ongelmat ovat aina niin sidottuja siihen tilanteeseen, ei niita myohemmin illalla osaa oikein itselleenkaan selvittaa. Varsinkin kun silloin meilla on yleensa Nevinin ja Ethanin kanssa jo ihan mukavaa. Tanaan heiteltiin vahan koripalloa jo ennen kuin heidan aiti tuli hakemaan heidat syomaan, saivat pojat noyryyttaa minua vaikka peli jaikin kesken ennen kuin ehdin varsinaisesti havita. Asken vietin pitkan tovin Ethanin kanssa heidan huoneessa, han oli hyvalla paalla heti illalliselta palatessaan, kertoi miksi haluaa pukeutua Halloweenina, ja juteltiin ja vitsailtiin niita naita ennen kuin oli nukkumaanmenon aika. Sita aina jotenkin ajattelee iltaisin etta kylla tama tasta, ehka huomenna se iltapaivakin sujuu paremmin.

Haluaisin kertoa Anupille Emiliasta, tuntuu ettei han millaan voi taysin ymmartaa millaista miulla on ollut, ellen kerro. Ei meidan valit millaan voi olla kovin avoimet, jos han ei tieda ihmisesta joka on miun elamassa niin tarkea ja paallimmaisena mielessa. En yhtaan osaa kuvitella millainen hanen reaktio voisi olla. En mina hanta niin hyvin tunne, han voisi suhtautua periaatteessa miten vain. Tiedan, etta kertominen muuttuu vaikeammaksi ajan myota, siita han ei varmasti ainakaan olisi mielissaan jos vaikka puolen vuoden "salailun" jalkeen menisin ja kertoisin noin merkittavan asian, Voisin olla kertomatta ollenkaan. Voisin kertoa nyt. Jos meidan valit siita jotenkin muuttuisivat huonompaan suuntaan, se voitaisiin selvittaa. Jos en tuntisi oloani enaa hyvaksi hanen kanssaan, voisin lahtea tuntematta etta mina olen sen aiheuttanut. Se taas kylla mutkistaisi asioita. Taytyisi yrittaa etsia uusi perhe tai palata Suomeen. Aika holmolta tuntuu miettia tallaisia, mutta kun sita ei tosiaan tieda mita tapahtuisi. Siksi kai olen vain pitanyt kaiken sisallani, en ole halunnut aiheuttaa hamminkia.

Tuli epatoivoinen olo siina itkeskellessa, kun tajusin etta olen kuin pattitilanteessa. Tuntui alyttoman pahalta ja halusin kotiin, mutta samalla tiesin, etten noin vain voi lahtea. Se kaduttaisi myohemmin varmasti aivan suunnattomasti, menettaisin ainutlaatuisen mahdollisuuden nahda paljon, kayda paikoissa taalla, kayda Meksikossa. Menettaisin mahdollisuuden tienata rahaa yhteista kamppaa, opiskeluja, tulevaisuutta, matkustelua varten. Joutuisin selittelemaan niin monille syita keskeyttamiseen. Epaonnistuisin. Se olisi varmasti kova paikka. En mina silloin kesalla tajunnut miten iso paatos oli lahtea tanne.

Olen lukemattomia kertoja pyoritellyt naita juttuja paassani, enka oikeastaan enaa tieda mita mielta olen kaikesta. Iltaisin tuntuu melkeinpa poikkeuksetta ihan hyvalta, vahintaan siedettavalta, ehka vahan toiveikkaalta. Paivat tuntuvat menevan nopeasti, valilla ne taas matelevat ja tunti tuntuu kestavan ikuisuuden. Mitenhan tassa kay, miltahan miusta tuntuu vaikka jouluna? Sen ajatteleminen piristaa, olisi niin hienoa lahtea Annin kanssa lomalle Meksikoon. Sana loma kuulostaa ihanalta. Sitten vaihtuisikin jo vuosi! Ja silti aikaa olisi jaljella viela kuukausia...

Sain viimein toimivan Skypen kayttooni kun Anup toi kakkoskoneensa toista kotiin. Testattiin sita tanaan Emilian kanssa, pelitti hyvin, mita nyt vahan jostain syysta naytti miun naaman aivan vaaristyneena. Oli siina Nikkisilla viihdetta kerrakseen... Anup sanoi etta se saattaa johtua internet-yhteydesta ja voi korjaantua itsestaan. Toivotaan niin. Miun vajuukkinaama on ollut naurun kohteena tarpeeksi, voisi valilla olla jonkun muun vuoro. <6

Huomenna pojilla on koulussa half day, mika tarkoittaa sita etta koulupaiva loppuu jo yhdentoista jalkeen. Toisin sanoen siis miulla on kolme tuntia vahemman aikaa vamoilla Skypessa ja nauttia tyhjan kampan eduista. Nevinin kaveri tulee koulun jalkeen kylaan, kun taas Ethan miun taytyy vieda laksyjen teon jalkeen jollekin kaverilleen. Teen myos ensimmaista kertaa itse kokonaan paivallisen perheelle. Vahan jannittaa, vaikka makaronilaatikon ei pitaisi olla mikaan mahdottomuus, edes miulle. Huomenna se selviaa. Ei miuta pihalle voi heittaa vaikken ruokaa osaisikaan tehda, mutta olishan se vahan noloa mokata heti ensiyrittamallaan...

 


Time
waretsu

Olen ihan koukussa Facebookin RockYouPetsiin. Kisailen ja hamuan kolikoita joilla voin ostaa pesukarhulleni kivoja vaatteita, sisustustavaraa ja vaikka mita. Tietenkin lemmikista on myos pidettava huolta, ruokittava ja pestava ja halittava!

Olen viikonloppulomilla, vielapa pitkilla sellaisilla, huomenna on Labor day, kansallinen vapaapaiva. Eilen meidan vuosien takaiset perhetuttavat hakivat miut heidan luokse Bostoniin. Tai ei tama kai ihan sita virallista Bostonia ole, Newtonko paikan nimi nyt oli... Keskustaan ajaa kai parissakymmenessa minuutissa. Aluksi tuntui vahan oudolta olla taalla. Siita on monta vuotta kun olen heita viimeeksi nahnyt, kai jotain melkein kymmenen. He ottivat silti miut avosylin vastaan, tarjosivat yosijan, veivat syomaan, sanoivat etta ole kuin kotonasi. Olen tavannut myos heidan poikansa, seka ensimmaista kertaa heidan tyttarensa. Tanaan kaytiin kaikki yhdessa brunssilla. Valeriyn kanssa ollaan katseltu tennista, ja asken kaytiin kavelylla, bongattiin kaksi janista!

Katselin Naamakirjassa lapi kuvat joihin miut on merkitty. Tuli kamala ikava kaikkia kavereita... Enka tunnu paasevan hetkeksikaan karkuun Emilia-ikavaakaan. Puhuttiin illalla taas Iltakoulussa, se on niin paljon toimivampi kuin Fabochat.

Huomenna mennaan keskustaan katsomaan joitain paikkoja, en muista mita. Boston on niin lahella Bedfordia etta varmasti tulee kaytya taalla viela monet kerrat! Sain jo kutsut sen heidan David-pojan synttareille kahden viikon paasta, seka kiitospaivan perheen yhteiselle aterialle.

Muistin juuri etta miun pitaisi kai lahiaikoina kirjoittaa viimeinkin lyhyt esittely itsestani Joutseno-lehteen. Ei vaan ole taaskaan minkaanlaisia ideoita siihen, ei siis kertakaikkiaan mitaan.

109 paivaa jouluun. 224 paivaa miun 20-vuotissynttareihin. 352 paivaa elokuun 24. paivaan 2010.

:'(


Ilman sua kaikki outoa on
waretsu

Mita kertoisin, mista aloittaisin. No ensi alkuun pahoittelen ainakin joidenkin kirjainten paalta puuttuvia pisteita, varmaan olisi keino jolla ne sinne saisi, mutta olen nyt aivan liian laiska nakemaan sen eteen vaivaa.

Alle kaksi viikkoa on hirvean lyhyt aika vuoden rinnalla, sen minakin tanaan kasitin. Laskeskelin, etta vuoden paasta olen viettanyt taalla noin viisi prosenttia elamastani ja etta jos elan satavuotiaaksi, niin siina vaiheessa se on tasan yksi prosentti. En oikein osaa paattaa tuntuvatko nuo luvut suurilta vai pienilta.

Yleisesti ottaen nautin olostani viime viikolla New Yorkin au pair -koulussa. Se oli mukava viikko, tapasin yli kaksisataa ihmista ympari maailman, kaikista mahdollisista maista mita vain saattoi kuvitella. Paivat olivat rankkoja, heratykset aikaisia, mutten siltikaan tuntenut oloani erityisen vasyneeksi. Oppitunnit, jos niita nyt sellaisiksi voi kutsua, kestivat aamukahdeksasta iltakuuteen, valissa oli pari puolen tunnin taukoa ja tunnin lounastauko, illalla oli yleensa viela kaikille yhteinen vahan erilainen luentotyyppinen tuokio, ne olivat ehkapa kaikkein hauskoja. Yhdessakin kasiteltiin kommunikaatiota, isantaperheessa vanhempien ja lasten kanssa seka noin ylipaataankin. Meille kerrottiin ihan yksinkertaisia juttuja, joita ei kuitenkaan ole tullut niin perinpohjin ajatelleeksi, tuli oikein hyva mieli kun vahan vanhempi naishenkilo puhui niin tohkeissaan ja tajusin kaiken olevan taytta asiaa! Muuten tunneilla kaytiin lapi kaikenlaista hyodyllista lastenhoidosta, lastentaudeista eri-ikaisten kehitysvaiheisiin. Askarreltiin pari ryhmatyota, katsottiin muutama video, tehtiin tehtava sielta taalta, aika samanlaista kuin missa tahansa koulussa, paitsi etta jollain tapaa silti rennompaa.

Viikko huipentui torstaina vierailuun New York Cityssa, missa opas kertoi meille parituntisen bussikiertoajelun aikana kaikkea mielenkiintoista kuuluisista ja vahemman kuuluisista paikoista seka kaupungista yleisesti. Staten Island Ferrylta nahtiin Vapaudenpatsas seka Manhattanin ja Brooklynin sillat, Rockefeller Centerin katolta koko NYC, nakoala oli upea.

Perjantaina kaikki muuttui. Viisituntisen bussimatkan jalkeen tapasin Anupin, Nevinin ja Ethanin, joiden kanssa miun olisi asuttava vajaa vuosi tasta eteenpain. Pojat olivat asemalla vastassa kukkakimpun ja Welcome Home -heliumilmapallon kanssa ja esittelivat itsensa ujosti kun kateltiin. Kaikki meni kotimatkalla hyvin, ensijannitys havisi nopeasti ja tuntui ihan luontevalta olla siina seurassa. Kotiin paastyani purin tavarani ja kiertelin poikien mukana taloa, kaikki vaikutti oikein hyvalta. Myohemmin miut vietiin ajelulle Bedfordin ympari, naytettiin koulua ja muita oleellisia paikkoja. Illallisella jossain italialaisessa ravintolassa jonne mentiin pizzalle alkoi tuntua yha enemman ja enemman oudolta ja yksinaiselta. New Yorkissa koti- ja Emiliaikava ei tuntunut niin voimakkaalta, mutta siina tilanteessa tajusin oikeasti, miten pitkaan aikaan en nakisi Emiliaa ja miten erilaista miun elama tulisi olemaan tasta lahtien.

Olen nyt jo jotenkuten asettunut taloksi, tutustunut naihin ihmisiin ja ymparistoon ja tottunut elamaan taalla. Jotenkuten. Tanaan mietin sitakin. Toisaalta tuntuu normaalilta olla taalla talossa, naiden ihmisten kanssa, tekemassa naita samoja asioita joka paiva, toisaalta tuntuu myos hyvin vahvasti etten kuulu tanne, en vain kuulu, tama ei ole se paikka jossa minun kuuluisi olla. Viidessa paivassa on ehtinyt tapahtua paljon, ei mitaan suurta, mutta sitakin enemman pienia ja varmaan sitakin merkittavampia asioita. Paivat ovat kuluneet erilaisiin paikkoihin tutustuessa ja kotosalla olellessa, viikonloppuna oltiin kaikki nelja yhdessa, tanaan oli kolmas paiva jonka vietan yksin poikien kanssa.

On paljon, mista olen iloinen ja kiitollinen. Minut otettiin avosylin vastaan, Anupille on selkeasti hyvin tarkeaa etta viihdyn ja tunnen itseni perheenjaseneksi. Olen jo tassa lyhyessa ajassa ehtinyt nahda aika paljon Bedfordia seka myos yhtena iltana Cambridgen aluetta, muutamia Harvardin rakennuksia ja sellaista... Olen saanut kosketuksen amerikkalaisiin ja tahan kulttuuriin, joskin tama perhe ei ole ihan sielta amerikkalaisimmasta paasta. Olen pitanyt hauskaa Nevinin ja Ethanin kanssa, vienyt heidat uimaan, tutustunut heihin jo melko hyvin. Olen innostunut lukemaan, vajaan viikon aikana olen lukenut yhden kirjan ja 80 sivua toista, mika on minulle valtava maara! Olen saanut viettaa aika rentoa elamaa.

Ja sitten kuitenkaan en ole ollut kovin tyytyvainen olooni taalla. Viime paivina etenkin naista kahdesta vanhemman pojan kanssa on ollut lievasti sanottuna vaikeaa. Han tuntuu ottavan kaikki pienetkin huomautukset todella henkilokohtaisesti ja olen aika hukassa viela saantojen kanssa. Mita saa tehda ja mita ei? Olen epavarma, enka mitenkaan pysty kysymaan jokaista yksittaista asiaa Anupilta. Auktoriteetissa on hakemista, ja on turhauttavaa kun ei voi edes kommunikoida omalla kielellaan vaikeissa tilanteissa. Tama vanhempi poika on alkanut suhtautua minuun aika negatiivisesti, tiuskii jos vain kysynkin jotain, kapinoi, ja yrittaa ilmeisesti koko olemuksellaan viestittaa, etta minulla ei ole mitaan valtaa, han saa tehda mita haluaa. Hanen kayttaytyminen ja asenne on alkanut todella arsyttaa, mutta olen yrittanyt olla normaalisti hanen seurassaan. Silti tuntuu, etta hyva alku, poikiin tutustuminen ja kunnioituksen saavuttaminen ovat tyssanneet. Tiedan, kaikki tama voitaisiin korjata, taytyisi vain puhua Anupille, tehda saannot selviksi, olla johdonmukainen ja menna mukaan poikien leikkeihin, keksia jotain yhteista tekemista, nayttaa, etta minun kanssa voi olla myos hauskaa, etta osaan muutakin kuin kieltaa ja tehda huomautuksia. Vaan kun tama kaikki vaatisi valitettavasti yhta asiaa, jota minulta ei talla hetkella juurikaan loydy: positiivista ja innostunutta asennetta.

Ikavoin Emiliaa joka paiva. Olen kai tavallaan turtunut siihen, tietaen etta sita on pakko kestaa, mutta ajoittain kaipuu on niin kovaa etta tuntuu etten pysty siihen. Kun ei ole ketaan laheista jolle puhua kunnolla, kun viettaa kaiket paivansa itselleen lopulta viela hyvin tuntemattomien ihmisten kanssa, kun ei tieda mita tehda ja miten olla, kun tuntee olevansa alakynnessa, kun silloin puolituttu 13-vuotias teinipoika, jolle ei ole ikina tehnyt, sanonut eika toivonut mitaan pahaa, tiuskaisee jotain vastaukseksi aivan tavalliseen kysymykseen, muistuttaa tiskeista (vaikka Anup nimenomaan painotti ettei halua lastensa ajattelevan etta olen taalla kotitoita tekemassa) ja saa tuntemaan silta kuin ei olisi lainkaan toivottu taloon, kai sita vahemmastakin antaa periksi sille ikavalle, kaantyy vakisinkin naita olosuhteita vastaan ja yksinkertaisesti toivoo olevansa kotona, siella missa olisi toivottu ja kaivattu, Emilian luona.

Seka Anup etta pojat ovat kysyneet miulta, onko miulla poikaystavaa. Olen enempaa selittelematta vastannut kieltavasti. Eilen tanne saapuivat taman perheen edellinen au pair Sabrina, seka hanen isansa, paras kaverinsa ja poikaystavansa. Olen puhunut Sabrinan kanssa paljon, han on ollut todella mukava ja ymmartavainen, valmiina vastaamaan kysymyksiin, antamaan vinkkeja, ja parhaansa mukaan auttamaan muissa vaikeissa jutuissa nain alussa. Hanet tavattuani olin aivan uudella tavalla toiveikas taman vuoden onnistumisen suhteen. Eilen han kysyi samaa mita Anup ja pojat aikaisemmin. "Onko sinulla poikaystavaa?" "Ei." "Okei, no sitten sinulla ainakin varmaan siina mielessa on helpompaa, kun ei ole silla tavalla yhta ihmista jota ikavoida."

Taistelua tama on. Joskus tuntuu toivottomalta, joskus toiveikkaalta. En aio antaa periksi. Silmissa siintaa ensi vuoden syksy, jolloin palaan Suomeen voittajana, itseni voittaneena. Palaan yhteiseen elamaan Emilian kanssa, palaan rakkaiden, tarkeiden kavereiden luo, ja muistelen mennytta vuotta tyytyvaisena. Olen nahnyt paljon, oppinut ehka jotakin, saanut uusia ystavia, ehka jopa perheenjasenia, kuten Anup toivoo. Ainakin olen yhta aarettoman suurta ja arvokasta kokemusta seka muutamaa tuhatta dollaria rikkaampi. Sitten on bileet. HHA

I need a break.
waretsu

DS-2019-kaavake, DS-156-kaavake, DS-158-kaavake...

Nyt PITÄISI olla suurinpiirtein kaikki täytetty, toivon vain että niin kuin kuuluu. Vielä täytyy hommata oikeanlainen, vaatimusten mukainen passikuva, sitten aletaan olla ehkä jo voiton puolella tuon viisumihaastattelun suhteen. Kiire alkaa olla myös kansainvälisen ajokortin hakemisella sekä koulutodistuskopion, englanninkielisen vakuutuskopion ja terveystodistuksen lähettämisellä. Kaiken tämän keskellä alkaa yhä useammin pelottaa, epäilyttää ja jopa kaduttaa koko lähtö. On niin hirveästi asioita hoidettavana ja tuntuu että aika vain hupenee enkä ehdi kunnolla nauttia viimeisistä viikoista Suomessa.

Vaikka oonhan mie kyllä nauttinut aika lailla. Paljon on ollut kaikenlaista menemistä leireillä sekä Miss Hicksiä (miun ala-asteen opettajaa joka tuli meille kylään muutamaks päiväks Walesista) viihdyttäessä, mutta paljon olen myös viettänyt ihanan rentoja kesäpäiviä! KaapuNaamio on ollut yhdessä kuukauden päivät, ehkä parhaimmat päivät ikinä! ♥

Huomenna lähden kuskaamaan mummoa Mikkeliin. Hän tahtoo näyttää koiraansa eräälle meidän pitkäaikaiselle perhetutulle. Ajattelee varmaan että jos joltain niin häneltä Klaava saa arvostusta ja ihailua, tällä Leenalla kun aikoinaan itselläänkin oli vähän samanoloinen koira. Ei kylläkään yhtä rauhanomainen, puri miuta nenään kun olin pieni.

Menisinköhän tänään vaikka saunaan. Tai kylpyyn. Voisin laskea itselleni yhtä ihanan porekylvyn kynttilöiden ja musiikin kera kuin Emilialle yhtenä iltana! :D


Sie oot Dadas.
waretsu

Hirveest kaikkee.

En tiedä mistä aloittaa, tuntuu, että on tapahtunut niin paljon viime viikkoina. Ja sitten taas toisaalta jutut voisi tiivistää muutamaan sanaan. Emilia. Löhöily. Ripari. USA.

Unirytmi on ehkä enemmän sekaisin kuin koskaan. En muista milloin viimeeksi olisin käynyt ennen aamukolmea nukkumaan. Tavallisemmin ollaan maltettu nukahtaa siinä neljän ja yhdeksän välimaastossa jossain. Niin, ollaan. Olen saanut viettää öitäni ja päiviänikin yhden ihanan tytön kanssa, ja näillä näkymin saan edelleenkin. ♥ Kesäkuu tuli ja meni, hirmu nopeasti. Pidettiin huolta undulaateista, katseltiin leffoja, tehtiin ruokaa, kunhan oleskeltiin vaan. Rentoa on elämä.
 

Miun viimeinen ripari isosena oli huippukokemus. Huomenna on konfirmaatio, täytyy keksiä jotain päällepantavaa ja hommata omalle ryhmälle kukat.

Saatiin viimein Kaija-musikaali alulle, ja melko hyvältä näyttää! Mukana on tällä hetkellä reilu kymmenen henkeä, lisää toivottavasti vielä tulee. Kaapunaamio pääsee taas kirjoituspuuhiin, on kirjoitettava raakaversio musikaalin käsikirjoituksesta, mielellään nopeasti, jotta saataisiin harjoitukset kunnolla käyntiin. Olisi niin upeaa jos meidän produktiosta tulisi menestys ja sitä viitsisi esittää yleisöllekin. En keksi parempaa viihdettä miun läksiäisiin kuin kaikkien huipputyyppien esittämä musikaali, joka pohjautuu nimenomaan Kaijan biiseihin. Itku meinaa melkein tulla jo pelkästä ajatuksestakin.

Lähdetään Emilian kanssa torstaina Pietariin, en malta odottaa! Ihanaa päästä näyttämään kaupunkia sellaiselle joka ei siellä tai Venäjällä ylipäätään ole koskaan käynyt. En kyllä osaa kertoa siitä mitään, tarkoitus on lähinnä vain kävellä kaupungilla, käydä syömässä ja mahdollisesti jossain nykytaiteen museossa, sekä tutustua hieman yöelämään. Toivottavasti viisumien kanssa ei tule mitään ongelmia, jouduttiin juoksemaan monessa paikkaa Imatralla ja Joutsenossa, sekä soittelemaan puheluita, jotta saatiin tarvittavat paperit äitille Helsinkiin vietäväksi matkatoimistoon. Voi tätä ihanaa byrokratiaa.

Eilen käytiin BB-viikon avajaisissa Imatralla, oli ihana ilta! Puisto ja kesäkatu olivat täynnä ihmisiä, ja näin hirveästi tuttuja, sekä Joutsenosta että Imatralta. Illan kohokohta oli kohtaaminen Nykerön kanssa, hän esitteli Ari Koivusen nimmaria kädessään ja otti lempinimensä lopulta ihan tyytyväisenä vastaan. Oli hauskaa jutella välillä vähän pidempäänkin.

 

Hirmu nälkä on. Pakko käydä tänään puolenyön jälkeen viimeistään nukkumaan, huomenna on oltava jo yhdeksältä kirkossa.

Harmittaa, kun kesä on niin lyhyt.
 


Hymyilyttää.
waretsu
Täällä sitä ollaan taas, toista perättäistä ja kolmatta kertaa tällä viikolla pitämässä huolta, että leiriläiset nukkuvat Kesärannassa. Viime yö meni rattoisasti Facebookin kyselyitä täytellen ja L-koodia katsellen, nyt miuta viihdyttää vain jälkimmäinen. Mutta ei se haittaa, luulen että tästäkin yöstä tulee lopulta ihan mukava.

Huomisaamuna miuta odottaa sunnuntaijuoksu, niin kuin eräs Tiikeri asian ilmaisi. Olisi siis juostava kuvaamassa jalkapalloa ja suunnistusta, sekä kyselemässä ihmisiltä vähän vaalipäivän tunnelmia. Äänestääkin pitäisi, en vain tiedä että ketä.

Tiistaina viimeinen pääsykoe, en ole lukenut. Keskiviikkona riparille.
Mitähän sitä tekisi juhannuksena? Tuntuu oudolta, kun muistan viime juhannuksen niin elävästi. Ei meinaa uskoa että siitäkin on jo vuosi. Ja mitä kaikkea siihenkin vuoteen on mahtunut, ai että. Tuskin ainakaan tänä keskikesän juhlana yhtä kovin mietityttää ne asiat, mitä silloin viimeeksi pohdittiin ja itkettiin yhdessä ja erikseen Lomakylän rannalla vai missä lie olikaan. Voi niitä aikoja. Nyt sitä muistelee oikeastaan jo lämmöllä, vaikka silloin meinattiinkin vaipua epätoivoon.

Vähän väsyttää.

Psst.
waretsu

Ai kamala kun olen ollut laiska taas kaiken mahdollisen ja mahdottoman kanssa. Aamut venyy pitkälle löhöillessä, samoin illat, ja päivisin väsyttää muuten vaan.

Ylppärit oli ihanat! En mokaillut todistuksia hakiessani, enkä kai kyllä muutenkaan päivän aikana. Kaikilla oli hirmuhienoja mekkoja, aivan ihania. Myönnettävä on että Helsingin panikoinnista huolimatta tykkäsin aika lailla omastanikin.

Kotijuhlinnat ei olisi paljon paremmin voineet mennä, vaikka muutama vieras jäikin harmillisesti tulematta. Oli mukavia ja mielenkiintoisia keskusteluja ja kohtaamisia, ja ihmiset näyttivät ihan oikeasti viihtyvän. Illemmalla oli rentoa kun suurin osa vieraista oli lähtenyt ja paikalle saapui liuta kavereita seuraamaan miun kirjekuorilla lattian peittelyä ja huokailua, kun paljastui, että yhteensä niiden sisältä paljastui yllättävän sievoinen summa.

Vielä vähän myöhemmin illalla oli ehkä vielä rennompaa istua ja jutella Annan, Ollin ja Juhan kanssa. Kummallinen porukka. Jatkettiin terassilla jutustelua pitkälle iltaan, kun seuraan liittyivät myös Jukka, Riitta, Petteri ja Simo. Oli hyvä olla.

Baari-illasta ei kummempia. Päädyttiin Pennyn kautta Wiltsuun, ja ilta sisälsi suht hillitysti vähän avautumista, angstia, tanssia, syttymistä, melkeinitkua, väsymystä, pikkuhiprakkaa, vetyä, fasaania, naurua, taksia, filosofointia ja ikävää.

 

Loma on aloitettu lomailemalla Joensuussa pääsykokeen merkeissä. Puoli tuntia siellä jaksoi olla, loppupäivä meni shoppaillessa, syödessä, yksillä ja leffan parissa. Väliäkö tuolla, hauskaa oli! Nyt on viikko aikaa skarpata viimeiseen kokeeseen ja sen aion tehdä. Siitäkin huolimatta, että plan B vaikuttaa lupaavalta. Puhuin eilen Bedfordilaisen yksinhuoltajaisän kanssa, ja hyvin mennyt keskustelu sai miut vähäsen innostumaan USAan lähdöstä. Toivottavasti ei vain kovin pian vielä tarvitse tehdä päätöksiä, en odottanut tämän etenevän näin nopeasti... Lähteminen ja ikävä pelottaa liikaa.

Aloitan tänään yökön työt. Valvominen on tullut viime aikoina tutuksi, joten ei pitäisi olla ongelmia sen kanssa. Lähipäivinä on tiedossa myös ainakin osittainen muutto talovahdin kämppikseksi sekä viime hetken pääsykoepänttäämistä. Ensi viikon jälkeen olen leireilyn ja yökköilyn sallimissa rajoissa vapaa seikkailemaan, matkustelemaan, äkkilähtemään ulkomaille ja nauttimaan kaikista kokemuksista ja elämyksistä joita kesä tuo tullessaan!

 

PS. Iik, jännä kesäjekkunovelli ilmestyy torstaina!


ELELE.
waretsu

Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Olen tehnyt oivalluksia, eilen kurkistaessani pitkästä aikaa muistojen aarrelaatikkooni ja tänään huomatessani asioiden järjestyvän ja nauttiessani pienistä, ihanista hetkistä. Voi veljet!

Eilen oli viimeinen puulaakipeli, tappio tuli suurinpiirtein samansuuruisin numeroin mitä monesti aikaisemminkin. Johdettiin jo 2-0, mutta niin vain pojat/miehet tulivat tasoihin ja ohi. Silti, oli aivan upeaa päästä taas vanhan joukkueen kanssa pelaamaan, huippukokemus kokonaisuudessaan tämä puulaaki!

En saanut eilen enkä ole saanut tänään tehtyä melkein mitään au pair -haun eteen. Soitin tänään miun haastattelijalle, ja sovittiin, että palautan paperit sunnuntaina tai viimeistään maanantaina. Voi olla, etten saa tämän myöhästymisen takia ilmaista takuumaksua. No, oma moka. Ja varavaihtoehtohan tämä onkin, tärkeintä että säilyy mahdollisuus ylipäätään lähteä.

Tänään mieliala on ollut korkealla koko päivän. Jaksoin herätä muutaman tunnin yöunien jälkeen siinä yhdeksän jälkeen, ja menin yhdeltätoista hakemaan yo-tuloksia koululta. Pihalla törmäsin Maijuun ja Tiinaan, sanoivat tervehdykseksi miun näyttävän Haisulilta. Kiitos tästä. Huijasivat, ilkimykset, vielä etteivät muka olisi päässeet ylioppilaiksi. Sanoivat masentuneen oloisesti lähtevänsä shoppailemaan... ylioppilaslakkeja. Itse en kerennyt jotenkin edes jännittää tuloksia, kävelin vain kansliaan, ja Anni auttoi miuta tulkitsemaan aluksi käsittämättömiltä näyttäviä kirjaimia tuloslapussa. Olin henkisesti varautunut psykan laskevan M:n, muiden aineiden tulokset olivat jo kutakuinkin tiedossa. Vaan eipä olleetkaan! En ollut uskoa silmiäni kun Anni selvensi miulle, että äikästä tuli L! Huomattuani tämän lisäksi vielä psykan säilyneen E:ssä en pystynyt hillitsemään itseäni, hihkuin ja päästelin onnellisia ärräpäitä hypellessäni innoissani pitkin kansliaan vievää käytävää. Sen jälkeen tunnelma ei ole katosta laskeutunutkaan. Kävin kotona hehkuttamassa Annalle tuloksiani, minkä jälkeen lähdettiin yhdessä Lappeenrantaan. Anna kävi Suomalaisessa vertailemassa suomen kielen oppikirjoja syksyllä alkavia kurssejaan varten, ja heitin hänet sitten junalle. Menin vielä itse tuhlaamaan iskältä synttärilahjaksi saamani Anttilan lahjakortin, ostin mm. Ainon synttärilahjan, josta luulen hänen pitävän hyvinkin paljon!

Oli vähän ehkä noloa, kun kotiin ajellessani Yön Vie mut minne vaan sai miut syttymään, ja hoilotin sitä täysillä, sen verran mitä nyt vuosien takaa sanoista oli jäänyt mieleen.

Kohta olisi lähdettävä taas viikonlopuksi leirille Kesärantaan. Viidesluokkalaisten varhaisnuorten leiristä olisi myös kehiteltävä juttu lehteen viimeistään maanantaiaamuksi. Tällöin miun ja Emilian kesäjutunkin olisi oltava valmiina, ja mitäs ollaan tehty sen eteen... Nakitettu hommia muille ja olevinaan pohdittu ja ideoitu ankarasti. Onneksi aikaa on vielä, ja uskon kyllä että saadaan erittäinkin kelpo juttu aikaiseksi, viimeistään sitten sunnuntaina pahimman kiirepaniikkitehokkuuden voimalla! Se toimii aina.

Tekisi mieli tilittää.


Everything's just wonderful.
waretsu

No päivitetään. On tämäkin kyllä taas aika, mutta olkoot.

Tänään oli THE pääsykoe. En kehdannut illalla edes myöntää äitille, että palautin yhtä monivalintatehtävää lukuun ottamatta tyhjät paperit. Sanoin vaan, että se meni huonosti ja että olen varma etten pääse sisään.

Motivaatio on ihan nollilla, en vaan jaksa. Psykologia kiinnostaa aivan älyttömästi, mutta en saa luettua. Se onkin miulla kai ollut se perustavanlaatuinen ongelma kaikessa opiskelussa ihan noin ylipäätäänkin. Olen kyllä omasta mielestäni ainakin hirmu kiinnostunut monestakin asiasta, mutta kun pitäisi opiskella, opetella, lukea, niin se on asia erikseen.

Nyt miulla ei kylläkään ole edes pääsykoekirjoja mukana täällä, joten voin vedota siihen. Ja siihen, että miun mielen täyttää muut asiat, paljastuksen ja suoraan puhumisen jälkeiset ihanan erikoisjännät fiilikset!

O ou, huomenna on aika urakka edessä! Olisi yritettävä ihan tosissaan löytää ylppärimekko. Jaiks.

Soiteltiin tänään mestarimielemme Tiinan kanssa ja sovittiin tapaavamme huomenna, hää kun jäi Espooseen siskonsa luokse prinsessojen palattua Kyprokselta. Tiina hehkutti reissun mahtavuutta ja sanoi että on hirveesti kerrottavaa. Kiva jos hää jaksaa kertoilla paljonkin niitä juttuja, minuu kun esimerkiks viime kesän Ranskan-matkan jälkeen lähinnä ahdisti kohdata kaikki "Miten reissu meni?" -kysymykset. Oli vaan niin sanoinkuvaamattoman hienoa, että tuntui etten ikinä sitä kuitenkaan osaa kuvailla. Tiina myös sanoi että hyö oli ostanu miulle kaks (?!) tuliaista, joista toinen on hänellä, eli saan sen varmaan huomenna. Mitähän sieltä tulee... :'D

Hitto kun pitää tehdä omat aamunsa niin saakelin vaikeiksi menemällä näin myöhään nukkumaan. Miun unirytmi ei sovi tähän maailmanmenoon!


?

Log in