Previous Entry Share Next Entry
Ilman sua kaikki outoa on
waretsu

Mita kertoisin, mista aloittaisin. No ensi alkuun pahoittelen ainakin joidenkin kirjainten paalta puuttuvia pisteita, varmaan olisi keino jolla ne sinne saisi, mutta olen nyt aivan liian laiska nakemaan sen eteen vaivaa.

Alle kaksi viikkoa on hirvean lyhyt aika vuoden rinnalla, sen minakin tanaan kasitin. Laskeskelin, etta vuoden paasta olen viettanyt taalla noin viisi prosenttia elamastani ja etta jos elan satavuotiaaksi, niin siina vaiheessa se on tasan yksi prosentti. En oikein osaa paattaa tuntuvatko nuo luvut suurilta vai pienilta.

Yleisesti ottaen nautin olostani viime viikolla New Yorkin au pair -koulussa. Se oli mukava viikko, tapasin yli kaksisataa ihmista ympari maailman, kaikista mahdollisista maista mita vain saattoi kuvitella. Paivat olivat rankkoja, heratykset aikaisia, mutten siltikaan tuntenut oloani erityisen vasyneeksi. Oppitunnit, jos niita nyt sellaisiksi voi kutsua, kestivat aamukahdeksasta iltakuuteen, valissa oli pari puolen tunnin taukoa ja tunnin lounastauko, illalla oli yleensa viela kaikille yhteinen vahan erilainen luentotyyppinen tuokio, ne olivat ehkapa kaikkein hauskoja. Yhdessakin kasiteltiin kommunikaatiota, isantaperheessa vanhempien ja lasten kanssa seka noin ylipaataankin. Meille kerrottiin ihan yksinkertaisia juttuja, joita ei kuitenkaan ole tullut niin perinpohjin ajatelleeksi, tuli oikein hyva mieli kun vahan vanhempi naishenkilo puhui niin tohkeissaan ja tajusin kaiken olevan taytta asiaa! Muuten tunneilla kaytiin lapi kaikenlaista hyodyllista lastenhoidosta, lastentaudeista eri-ikaisten kehitysvaiheisiin. Askarreltiin pari ryhmatyota, katsottiin muutama video, tehtiin tehtava sielta taalta, aika samanlaista kuin missa tahansa koulussa, paitsi etta jollain tapaa silti rennompaa.

Viikko huipentui torstaina vierailuun New York Cityssa, missa opas kertoi meille parituntisen bussikiertoajelun aikana kaikkea mielenkiintoista kuuluisista ja vahemman kuuluisista paikoista seka kaupungista yleisesti. Staten Island Ferrylta nahtiin Vapaudenpatsas seka Manhattanin ja Brooklynin sillat, Rockefeller Centerin katolta koko NYC, nakoala oli upea.

Perjantaina kaikki muuttui. Viisituntisen bussimatkan jalkeen tapasin Anupin, Nevinin ja Ethanin, joiden kanssa miun olisi asuttava vajaa vuosi tasta eteenpain. Pojat olivat asemalla vastassa kukkakimpun ja Welcome Home -heliumilmapallon kanssa ja esittelivat itsensa ujosti kun kateltiin. Kaikki meni kotimatkalla hyvin, ensijannitys havisi nopeasti ja tuntui ihan luontevalta olla siina seurassa. Kotiin paastyani purin tavarani ja kiertelin poikien mukana taloa, kaikki vaikutti oikein hyvalta. Myohemmin miut vietiin ajelulle Bedfordin ympari, naytettiin koulua ja muita oleellisia paikkoja. Illallisella jossain italialaisessa ravintolassa jonne mentiin pizzalle alkoi tuntua yha enemman ja enemman oudolta ja yksinaiselta. New Yorkissa koti- ja Emiliaikava ei tuntunut niin voimakkaalta, mutta siina tilanteessa tajusin oikeasti, miten pitkaan aikaan en nakisi Emiliaa ja miten erilaista miun elama tulisi olemaan tasta lahtien.

Olen nyt jo jotenkuten asettunut taloksi, tutustunut naihin ihmisiin ja ymparistoon ja tottunut elamaan taalla. Jotenkuten. Tanaan mietin sitakin. Toisaalta tuntuu normaalilta olla taalla talossa, naiden ihmisten kanssa, tekemassa naita samoja asioita joka paiva, toisaalta tuntuu myos hyvin vahvasti etten kuulu tanne, en vain kuulu, tama ei ole se paikka jossa minun kuuluisi olla. Viidessa paivassa on ehtinyt tapahtua paljon, ei mitaan suurta, mutta sitakin enemman pienia ja varmaan sitakin merkittavampia asioita. Paivat ovat kuluneet erilaisiin paikkoihin tutustuessa ja kotosalla olellessa, viikonloppuna oltiin kaikki nelja yhdessa, tanaan oli kolmas paiva jonka vietan yksin poikien kanssa.

On paljon, mista olen iloinen ja kiitollinen. Minut otettiin avosylin vastaan, Anupille on selkeasti hyvin tarkeaa etta viihdyn ja tunnen itseni perheenjaseneksi. Olen jo tassa lyhyessa ajassa ehtinyt nahda aika paljon Bedfordia seka myos yhtena iltana Cambridgen aluetta, muutamia Harvardin rakennuksia ja sellaista... Olen saanut kosketuksen amerikkalaisiin ja tahan kulttuuriin, joskin tama perhe ei ole ihan sielta amerikkalaisimmasta paasta. Olen pitanyt hauskaa Nevinin ja Ethanin kanssa, vienyt heidat uimaan, tutustunut heihin jo melko hyvin. Olen innostunut lukemaan, vajaan viikon aikana olen lukenut yhden kirjan ja 80 sivua toista, mika on minulle valtava maara! Olen saanut viettaa aika rentoa elamaa.

Ja sitten kuitenkaan en ole ollut kovin tyytyvainen olooni taalla. Viime paivina etenkin naista kahdesta vanhemman pojan kanssa on ollut lievasti sanottuna vaikeaa. Han tuntuu ottavan kaikki pienetkin huomautukset todella henkilokohtaisesti ja olen aika hukassa viela saantojen kanssa. Mita saa tehda ja mita ei? Olen epavarma, enka mitenkaan pysty kysymaan jokaista yksittaista asiaa Anupilta. Auktoriteetissa on hakemista, ja on turhauttavaa kun ei voi edes kommunikoida omalla kielellaan vaikeissa tilanteissa. Tama vanhempi poika on alkanut suhtautua minuun aika negatiivisesti, tiuskii jos vain kysynkin jotain, kapinoi, ja yrittaa ilmeisesti koko olemuksellaan viestittaa, etta minulla ei ole mitaan valtaa, han saa tehda mita haluaa. Hanen kayttaytyminen ja asenne on alkanut todella arsyttaa, mutta olen yrittanyt olla normaalisti hanen seurassaan. Silti tuntuu, etta hyva alku, poikiin tutustuminen ja kunnioituksen saavuttaminen ovat tyssanneet. Tiedan, kaikki tama voitaisiin korjata, taytyisi vain puhua Anupille, tehda saannot selviksi, olla johdonmukainen ja menna mukaan poikien leikkeihin, keksia jotain yhteista tekemista, nayttaa, etta minun kanssa voi olla myos hauskaa, etta osaan muutakin kuin kieltaa ja tehda huomautuksia. Vaan kun tama kaikki vaatisi valitettavasti yhta asiaa, jota minulta ei talla hetkella juurikaan loydy: positiivista ja innostunutta asennetta.

Ikavoin Emiliaa joka paiva. Olen kai tavallaan turtunut siihen, tietaen etta sita on pakko kestaa, mutta ajoittain kaipuu on niin kovaa etta tuntuu etten pysty siihen. Kun ei ole ketaan laheista jolle puhua kunnolla, kun viettaa kaiket paivansa itselleen lopulta viela hyvin tuntemattomien ihmisten kanssa, kun ei tieda mita tehda ja miten olla, kun tuntee olevansa alakynnessa, kun silloin puolituttu 13-vuotias teinipoika, jolle ei ole ikina tehnyt, sanonut eika toivonut mitaan pahaa, tiuskaisee jotain vastaukseksi aivan tavalliseen kysymykseen, muistuttaa tiskeista (vaikka Anup nimenomaan painotti ettei halua lastensa ajattelevan etta olen taalla kotitoita tekemassa) ja saa tuntemaan silta kuin ei olisi lainkaan toivottu taloon, kai sita vahemmastakin antaa periksi sille ikavalle, kaantyy vakisinkin naita olosuhteita vastaan ja yksinkertaisesti toivoo olevansa kotona, siella missa olisi toivottu ja kaivattu, Emilian luona.

Seka Anup etta pojat ovat kysyneet miulta, onko miulla poikaystavaa. Olen enempaa selittelematta vastannut kieltavasti. Eilen tanne saapuivat taman perheen edellinen au pair Sabrina, seka hanen isansa, paras kaverinsa ja poikaystavansa. Olen puhunut Sabrinan kanssa paljon, han on ollut todella mukava ja ymmartavainen, valmiina vastaamaan kysymyksiin, antamaan vinkkeja, ja parhaansa mukaan auttamaan muissa vaikeissa jutuissa nain alussa. Hanet tavattuani olin aivan uudella tavalla toiveikas taman vuoden onnistumisen suhteen. Eilen han kysyi samaa mita Anup ja pojat aikaisemmin. "Onko sinulla poikaystavaa?" "Ei." "Okei, no sitten sinulla ainakin varmaan siina mielessa on helpompaa, kun ei ole silla tavalla yhta ihmista jota ikavoida."

Taistelua tama on. Joskus tuntuu toivottomalta, joskus toiveikkaalta. En aio antaa periksi. Silmissa siintaa ensi vuoden syksy, jolloin palaan Suomeen voittajana, itseni voittaneena. Palaan yhteiseen elamaan Emilian kanssa, palaan rakkaiden, tarkeiden kavereiden luo, ja muistelen mennytta vuotta tyytyvaisena. Olen nahnyt paljon, oppinut ehka jotakin, saanut uusia ystavia, ehka jopa perheenjasenia, kuten Anup toivoo. Ainakin olen yhta aarettoman suurta ja arvokasta kokemusta seka muutamaa tuhatta dollaria rikkaampi. Sitten on bileet. HHA

  • 1
Kenen Lauran? Suomalaisen? :o Janna...
Ala huoli miusta, kylla mie parjaan. Tanaankin on ollut hyva paiva, se yks poika arsytti hirveesti, mut kokonaisuudessaan meni hyvin, johdonmukaistin vahan saantoja ja pidin puoleni yhdessa tilanteessa, se tuntui tosi hyvalta. Toivottavasti se pitka matka on kuljettu parempaan pain. Kylla me selvitaan. ♥

  • 1
?

Log in

No account? Create an account